Vegeraiders: Leipäjono

Miten kasvissyöjä pärjää ruoka-avulla? Vegeraiders otti selvää.

Suomessa jo yli 30 vuotta esiintynyt leipäjono eli hyväntekeväisyysjärjestöjen tai kirkon ruoka-apu on mielenkiintoinen ilmiö. Sitä se todella on, sillä se on yllättävän määrittelemätön ja hajanainen kokonaisuus, eikä suinkaan järjestelmä, joksi monet sitä luulevat. Ilmiönä leipäjonot palvelevat kahta eri asiaa; vähävaraisten ja varattomien auttamista, mutta enenevissä määrin sitä pidetään myös ratkaisuna kasvavaan ruuan hävikkiongelmaan. Tutkijat ovat toppuutelleet julkisuuden keskustelua, jossa köyhät tavallaan mielletään ratkaisuksi kauppojen, ravintoloiden ja tuottajien hävikkiongelman ratkaisemiseen. Vaikka leipäjonot ovat näkyneet suomalaisessa katukuvassa jo yli kolmen vuosikymmenen ajan, ne on silti luotu vain väliaikaiseksi ratkaisuksi. Tämän hetkinen hallitus kuitenkin panostaa ennemmin leipäjonojen tukemiseen kuin vähävaraisuuden vähentämiseen ja kuluvana vuonna valtio avustaakin leipäjonoja 3 miljoonalla eurolla ja rahoitus aiotaan vakinaistaa jokavuotiseksi entisen systeemin sijaan. Tähän saakka tuen määrä on määritelty joka vuosi uudelleen.

Yksi ruoka-avun ongelmista on, ettei se koske kaikkia saajia tasapuolisesti. Toiminta perustuu paikkakuntakohtaisesti hyväntekeväisyyteen ja -tahtoisuuteen. Hävikkiruoka ei aina ole ravitsemuksellisesti riittävää ja ruokarajoitteita se ei ota huomioon yleensä lainkaan. Vegeraiders testasi, miten vegaani selviää ruoka-avun varassa.

Leipäjono

Saavun aamulla puoli yhdentoista aikaan hyvin ajoissa ihmettelemään systeemiä, jolla ruokaa saa. Jonoa oli ehtinyt kertyä jo reilut sata metriä vaikka olin paikalla 45 minuuttia etuajassa. Yritin kysyä jonottajilta apua, mutta kolme ensimmäistä vastasivat päätään puistellen ”I don’t speak Finnish” slaavilaisesti murtaen. Vanhempi suomalainen herrasmies jätti paikkansa jonossa ja tuli luokseni kertoen, että klo 11 jaetaan jonolaisille vuoronumerot arpomalla ja itse ruuan jako suoritetaan vuoronumerojärjestyksessä. Mies palasi omalle paikalleen ja myös jututtamani slaavit siirtyivät eteeni jonossa. Järjestyksestä pidetään tarkasti huolta jonottajien keskuudessa. Hyväntekeväisyysjärjestö ei huolehdi siitä. Tässä vaiheessa ihmisiä alkoi virrata paikalle enemmän. Kansallisuuksia erotan toistakymmentä, joista kantasuomalaisia ehkä viidennes.

Kun numeroiden jako alkaa, jono tiivistyy ja maassa istuneet nousevat ylös. Edelläni jonottavan keski-ikäisen miehen fleecepaidan selässä mönkii muutamia metsäluteita ja vihreitä pikkuötököitä. Lieneekö nukkunut tai makoillut ulkosalla, tiedä häntä. Kun numeroiden jakaja saapuu luokseni, hän huomaa heti, että olen uusi kasvo jonossa. ”Onhan sulla uusi muovikassi mukana?”, hän kysyy. Otan taskustani kotoa ottamani kassin esiin, mutta se ei ehkä kelpaakaan. ”Sen pitää olla uusi ja avaamaton”, hän kertoo. Otan kuitenkin vuoronumeron jakajan tarjoamasta pussukasta. Onni suosii, sillä saan numeron 12. Sitä mukaa, kun jonottajat saavat numeronsa, he hajaantuvat tahoilleen ja osa lähtee pois. Kysyn usealta leipäjonolaiselta lisäohjeita turhaan (kielimuuri) ja muovikassijuttukin hiukan hämmentää.

Törmään puolituttuuni, joka kertoo, että ilman uutta ja sileää muovikassia apua ei tosiaan välttämättä saa. Hätäännyn hiukan, sillä lähimpään kauppaan on lähes puolen kilometrin matka ja numeroni on niin pieni, etten välttämättä ehdi ostaa uutta muovikassia. Päätän lähteä kuitenkin ostamaan kassin, koska kukaan ei vaikuta siltä, että mitään tapahtuisi hetkeen ja puolet jonottajistakin kadonnut johonkin. Kassin pitäminen palatessa sileänä on yllättävän hankalaa ja taskuun en tätä kappaletta enää laita rypistymään. Palattuani paikalle jonoa ei edelleenkään näy vaikka osa jonottajista on palannut alueelle. Englantia intialaisittain puhuva nainen kertoo minulle, että itse ruokajako alkaa vasta puoliltapäivin.

Kellon lyötyä 12 alkaa tapahtua. Rakennuksen sivuovi aukeaa ja ulos aletaan kantaa laatikoita ja täyden roskapussin näköisiä kiinnisidottuja muovikasseja. Henkilökunta on pääasiassa paikallisia kasvoja, joihin törmää päivittäin puistossa istumassa olutta lipittäen tai pulloja keräten. Pienen jononumeroni ansiosta olen ruokakassien edessä tuota pikaa. Sileä muovikassini laitetaan ensimmäisellä pisteellä keräyslaatikkoon siististi viikaten. Tämän jälkeen minulle ojennetaan yksi ruokakasseista. Tietoa sisällöstä ei vielä tässä vaiheessa ole, mutta kassi painaa täyden kauppakassin verran. Seuraavalta pisteeltä saan muutaman kypsän banaanin ja erillisen hedelmäpussillisen sekä 2 muoviin pakattua pientä salaattiboksia. Ylimääräinen muovikassi tulikin tarpeeseen, sillä tavaraa on nyt sylillinen ja suljettua kassia on vaikea yrittää avata.

Kassin sisältö

Kotona avaan kassin ja yllätyn positiivisesti. Lihaa, munia tai maitotuotteita sisältäviä ruokia ei olekaan niin paljon kuin luulin. Leipää on sen sijaan runsaasti. Neljä reilua pussillista tummaa ja vaaleampaa leipää. Sämpyläpussin päivämäärä oli kyllä paukkunut jo reilu viikko sitten, mutta hometta ei vielä näkynyt. Milläköhän lisäaineilla sämpylät saadaan pysymään näin pehmeinä? 4 omenaa, kaksi tomaattia, paprika, 4 edellä mainitun kaltaista pientä salaattiboksia sekä muoviboksillinen hiekkaista rucolaa. Lihapuolella kassista löytyi kilon verran isoa kinkkukuutiota, 200 g kanasuikaleita sekä muutama ei niin vege valmissämpylä. Myös makean ystäviä on muistettu, mutta kanamunajauhetta sisältävällä marsipaanilla. Suurin yllätys kassissa oli iso kannellinen salaattibaareista tuttuun purkkiin pakattu runsas valmissalaatti. Mukana korttipakan kokoinen pala fetajuustoa.

Purin vihersalaattia ja luumutomaatteja sisältäneet boksit ja siirsin salaatit isompaan astiaan kylmään veteen ja tomaatit yhteen tyhjenneistä rasioista. Rucola oli kyllä jo todella nuutunutta, mutta huuhdoin ne ja laitoin kylmään veteen piristymään. Ateriasalaatin majoneesi olikin yllättäen vegaanista, joten lusikoin fetan pois annoksesta ja söin sen, koska nälkäkin oli jonottaessa tullut. Lihat, marsipaanin ja valmissämpylät vein paikallisen taidetalon yleiseen jääkaappiin ”Saa ottaa” -lapun kanssa.

Yhteenveto

Leipäjono oli avartava kokemus. Ihmisten yhteisöllisyys kansallisuuseroista huolimatta oli sydäntä lämmittävää. Suomenlippupaitaiset, somalit, ukrainalaiset ja venäläiset sulassa sovussa ilman minkäänlaista kyräilyä. Vihreän ruuan määrä oli suurempi kuin luulin, mutta proteiinia vegaanille ei löytynyt paljoa. Toki pitää muistaa, että kassin tai kassien sisältö vaihtuu monesti viikottain ja onhan mahdollista sekin, että jokainen kassi on erilainen. Edellä mainitsemani vanhempi herrasmies mainitsi myös että kuulumalla paikalliseen työttömien yhdistykseen voi ruoka-apua hakea kaupungissamme 3 kertaa viikossa eri toimijoilta. Kävin illalla vielä kävelyllä alueella ja läheisen puiston roskiksista kyllä roikkui omasta ruokakassistanikin löytyneitä pakkauksia, osa täysiä. Hävikkiongelmaa ei mielestäni voi ratkaista näin, vaikka ruoka-apu varmasti on monelle tarpeen.

Teksti ja kuvat: Vegeraiders