Kirja-arvio: Minä, Paavo ja Saparomäki

Arviossa eläinten turvakoti Saparomäen ja perustajansa Eveliina Lundqvistin vaiheikas tarina.

Minä, Paavo ja Saparomäki (Vastapaino 2025) kertoo kannessaan teoksen olevan tositarina unelmasta, elämäntehtävästä ja kunnioituksesta eläimiä kohtaan.

Kirjan päähenkilö on ehdottomasti ja vain Eveliina Lundqvist, vaikka Paavo-possu lieneekin Saparomäen kuuluisin asukas ja kirjan kansikuvapoika. Vahva toiminnan ihminen, vegaaniäiti ja visionääri Lundqvist kirjasi teini-ikäisenä haaveensa eläinten turvakodista paperille ja alkoi toteuttaa sitä enemmän tai vähemmän systemaattisesti. Tässä on tiivistettynä teoksen ”juoni”.

Kirjan päähenkilö ei säästele itseään tai edes yritä selitellä toimintaansa. Kun jokin asia oli päätetty, se toteutettiin. Saman tekevää oli vaikka vastassa olisi valtio, lakipykälä tai vaikkapa perheen omassa asunnossa sikailevan Paavon sisäsiistiksi kouluttaminen. Kirja maalaa Lundqvistista kuvan ehdottomana ihmisenä, jonka visio on saada oma eettinen unelmansa toteutumaan, vaikka se vaatisi häneltä itseltään ja lähipiiriltään aivan liikaa. Lundqvistin turhautumista maailman tilaan ja käytännön asioihin puidaan usein puolison ja lapsen katsoessa sivusta.

Lundqvistin ajankäyttöä ei voi kuin ihailla ja kauhistella samaan aikaan. Päivätyö, maailmantuska, loputon rakennustyömaa, alle kouluikäinen lapsi -yhtälö stressaa ja ajaa sankarimme ties kuinka monen alkavan burn outin kautta nykyhetkeen, jossa eräänlainen keinotekoinen status quo vallitsee. Kuten kirjassa monesti todetaan, tilalta eivät työt ja askareet lopu nyt tai tulevaisuudessakaan.

Teksti sisältää pari karmivaa kuvausta eläintilojen (ei Saparomäen) todellisuudesta Lundqvistin opiskeluajoilta, mutta muuten raakuuksilta vältytään. Kuolema on läsnä kirjan sivuilla useasti, mutta sitä lähestytään enemmänkin Lundqvistin oman hahmon kautta hänen suhteessaan eläimiin ja maailmaan. On varmasti tukalaa tehdä ihmisten maailmassa eläimiä koskevia lopullisia päätöksiä, vain siksi, että jonkun pitää näin tehdä.

On täysin käsittämätöntä, että sairas ja tuskainen tuotantoeläimen nimikkeelle altistettu elävä olento ei saa lääkärihoitoa, ellei sitä ole rekisteröity lemmikiksi. Samaan aikaan koirat ja kissat saavat usein parempaa hoitoa kuin osa vaikkapa ihmisvanhuksista. Business on bisnestä ja eläin tai vanhus vain hyödyke.

Kirjan pohdiskelevampaa puolta edustaa mainio kappale jalostuksesta, joka tuo esiin koko prosessin raadollisuuden ja epäeettisyyden. Oli kyse sitten koirista tai syötäviksi tarkoitetuista eläimistä, toiminnan häikäilemätön päämäärä on aina ollut lähinnä tuoton lisääminen.

On myös hienoa, että turvakodin rahoituskuvioita avataan edes hiukan. Eläinoikeuksien toteuttamisen poliittinen ja kaupallinen puoli vaatii ehdottoman läpinäkyvyyden, vaikka vastapuolen resurssit ovatkin huomattavasti suuremmat. Tästä voisivat ottaa mallia muutkin eläinoikeus- ja vegaanitahot, ennen kuin jokin klikkiotsikoita kalasteleva media ottaa asian hampaisiinsa.

Vajaan parin sadan sivun kirjan lukee läpi nopeasti, sillä teksti on todella laadukasta. Pokkari on painettu laadukkaalle uusiopaperille ja teksti on mukavan isokokoista ja helposti luettavaa. Kirjan toimittanut kirjailija ja taiteilija Laura Gustafsson lienee suuressa roolissa Saparomäen tarinan koostamisessa kansien väliin ja kokeneen kulttuuriketun tähtipöly onkin juuri se, mikä tekee kuran, loskan ja eritteiden kyllästämästä eläintilan arjesta astetta mielenkiintoisempaa.

Maailma tarvitsee Lundqvistin kaltaisia ihmisiä ja hattu nousee päästä itselläkin monella tasolla. Verrattuna vaikkapa kahteen muuhun vuoden sisään julkaistuun ”vegaanikirjaan” verrattuna Lundqvistin ja Paavon tarina on vimmaisin ja siksi ehkä mielenkiintoisin teoksena. On hienoa, että Suomessa on saatu lähiaikoina julki näin monta merkkiteosta vegaaniuden ja eläinoikeuksien tiimoilta. Minä, Paavo ja Saparomäki on hieno teos ja Paavo vuoden ihkuin kansikuvahahmo.

Kirjan voi tilata täältä.

Osallistu Saparomäen toimintaan ryhtymällä lahjoittajaksi.

Teksti ja kuva: Mikko Hentunen